Tiedeyhteisö ei ole mitenkään erityisen ahdasmielinen
Ihmisten, jotka ovat viehättyneet jostain sellaisesta ideasta tai käytännöstä, joka ei ole saanut kannatusta tieteen valtavirrassa, kuulee usein valittelevan tiedeyhteisön ahdasmielisyyttä. "Jos tiede ei olisi niin kapeakatseista, tämän menetelmän ja tuon teorian arvo olisi jo tunnustettu", he sanovat, epäilemättä sanomaansa uskoen. Monet tällaisia kommentteja esittävistä saattaisivat arvostaa mahdollisuutta perehtyä tarkemmin niihin prosesseihin, joilla tiedeyhteisö, tai miksei myös kuka tahansa yksittäinen ihminen, luopuu jostakin aiemmasta käsityksestään ja päivittää sen uudella.
Yhteisön, sen kummemmin kuin yksilönkään, on hyvin vaikea tietoisesti päättää tulla vakuuttuneeksi mistään tietystä ajatuksesta. Vakuuttuminen ei tapahdu käskemällä: Pikemminkin se tapaa olla spontaani, automaattinen tapahtumasarja, jonka psykologisia mekanismeja emme vielä kovinkaan hyvin ymmärrä. Omien ajatustensa kyseenalaistamista harjoittavilla se on yleensä hyvin hidas, asteittainen prosessi; siten myös tiedeyhteisö vakuuttuu asioista hitaasti, perinpohjaisen pureskelun ja haastamisen kautta.
Tiedeyhteisöä ei niinkään kiinnosta hyvän kuuloisen mallin tarjoava teoria kuin sellainen teoria, joka on kestänyt mahdollisimman monipuolista haastamista. Tiedeyhteisön vakuuttaminen vaatii sitä, että tarpeeksi moni tutkija katsoo uuden teorian tarjoavan mallin, joka sopii aiempia teorioita paremmin yhteen olemassaolevan datan kanssa, on selitysvoimaltaan kattavampi, ja on kestänyt niin paljon rusikointia, että vanhat teoriat alkavat näyttäytyä sen rinnalla heppoisina.
Maailma on täynnä toinen toistaan villimpiä spekulaatioita, hypoteeseja ja teorioita; koettelun myötä käy ilmeiseksi, ettei suurin osa ehdotetuista malleista kestä lähempää tarkastelua. Jos tiedeyhteisö olisi merkittävästi nykyistä avomielisempi, se tarkoittaisi, että se omaksuisi merkittävästi nykyistä helpommin köykäisellä pohjalla lepääviä ideoita – myös sellaisia, joille suurempaa avomielisyyttä peräänkuuluttavat eivät alkuunkaan lämpeäisi.
Mullistavien oivallusten ylitarjonta
Ei ole harvinaista kohdata ihmisiä, jotka uskovat päätyneensä sellaisten uusien oivallusten äärelle, jotka kumoaisivat tieteen vallitsevia käsityksiä jos tieteen piirissä vain kuunneltaisiin heitä. Pieni promillen murto-osa näin ajattelevista toki päätyykin uudistamaan jonkin tieteen osa-alueen kartastoja, mutta useimmissa tapauksissa näin ei tapahdu. Monilla on mielikuva, jonka mukaan tiedeyhteisö pyrkii estämään kiistanalaisten aihepiirien käsittelyä, mutta todellisuudessa suuri osa uusia, vallankumouksellisia totuuksia julistavista ihmisistä ei yksinkertaisesti ole pohtinut väitteitään sellaisella hartaalla kriittisyydellä, jonka hedelmät välittyisivät heidän luonnostelemistaan malleista tai tavastaan tuoda niitä esiin, ja herättäisivät halun kuunnella. (Todettakoon myös, että keskimääräinen internet-keskustelussa vaikuttava tiedediggari ole tutkija, eikä keskimääräisestä keskustelusta keskimääräisen tiedediggarin kanssa siten saa muodostettua kovinkaan hyvää kuvaa tiedeyhteisöstä.)
Ihmismielellä on uskomaton taito uskotella itsellensä asioita. Kulttikirjailija, futuristi ja yleisagnostikko Robert Anton Wilsonia mukaillen, "minkä uskoja uskoo, sen todistaja todistaa": Mitä tahansa päädymmekin pitämään uskomisen arvoisena, löydämme sille todennäköisesti perusteet, joilla kykenemme ainakin tilapäisesti vakuuttamaan itsemme. Tämä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta suhteessa siihen, mitä tekstin alussa kirjoitin vakuuttuneisuudesta. Ristiriita kuitenkin hälvenee kiinnittämällä huomiota siihen, ettei meillä näytä olevan juurikaan kontrollia siitä, minkälaisia asioita päädymme pitämään uskomisen arvoisena. Kun kuitenkin päädymme uskomaan jotain, olemme erittäin kyvykkäitä sulkemaan näköpiiristämme sellaiset näkökulmat, jotka voisivat johtaa omaksumiemme uskomusten kyseenalaistamiseen.
Jos tieteellisessä mielessä varteenotettavaksi uskomaansa mallia ei ole vaivautunut koettelemaan, tai pyrkinyt arvioimaan sen ansioita vallitsevien mallien näkökulmista, on ymmärrettävää, etteivät tieteen parissa työtään tekevät halua käyttää rajallista aikaansa kyseisen mallin – tai kaikkien muiden samalla avomielisyysvetoomuksella tarjottujen mallien – ruotimiseen. Tämä ei ole sen ahdasmielisempää kuin se, etteivät useimmat ihmiset tule käyttämään aikaa useimpien satunnaisten ihmisten julistamien totuuksien perustan tutkimiseen: erilaisia villejä väitteitä on yksinkertaisesti niin paljon, että on ajankäytöllisestikin vain taloudellista edellyttää todella hyviä perusteita sille, miksi juuri tiettyyn väitteeseen kannattaisi sijoittaa huomiotaan.
Jos tiede on ihmiselle vieras kieli ja kulttuuri, ei ole ihme, jos kommunikaatioyhteyttä ei synny. Kun ihmisiltä kysyy kuvausta siitä prosessista, jolla he ovat koetelleet ja kyseenalaistaneet oivalluksiaan, käy usein ilmeiseksi, ettei tällaisen prosessin tarpeellisuus ole edes käynyt heidän mielessään. Tämä on ymmärrettävää, sillä suuri osa ihmisistä ei ole saanut kummempaa tieteellistä koulutusta. Merkittävä osa tieteen periaatteista ja käytännöistä on monille meistä hämärän peitossa. Kuva tieteen kapeakatseisuudesta saattaakin siten kertoa enemmän kuvan muodostajasta kuin kuvan kohteesta.
Kuvan rajallisuus ja keskeneräisyys kuuluvat asiaan
Jokaisella kulttuurilla ja ajalla on maailmankuvansa, ja siten väistämättä myös omat dogmansa ja sokeat pisteensä. Jokainen maailmankuva kytkeytyy jo määritelmällisesti tiettyyn näkökulmaan, ja jokainen näkökulma on rajaus. Tämä pätee tietenkin myös tieteeseen: Tiedeyhteisö muodostuu yksilöistä, joista kullakin on oma subjektiivisten kokemustensa värittämä – ja myös esimerkiksi taloudellisten realiteettiensa ohjaama – suhteensa siihen maailmankuvaan, jonka kautta he maailmaa jäsentävät. Jokaisessa maailmankuvassa, siis myös reduktionistisissa ja sekulaareissa, on pyhät totuutensa ja sisältä käsin hyvin vaivalloisesti kyseenalaistettavat tabunsa. Näiden syiden vuoksi on vaikea nähdä, miten tiedeyhteisökään, tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuna ilmiönä, edes teoriassa voisi kyetä käsittelemään kaikkia asioita täydellisen neutraalisti ja tasa-arvoisesti.
Edellä kuvattu ei kuitenkaan ole erityisesti tiedeyhteisön ongelma, vaan kaiken ihmistoiminnan ongelma. Tiedeyhteisöstä puhuttaessa se on kuitenkin siinä mielessä tavallista pienempi ongelma, että tieteen keskiössä on useimpia muita ihmisten muodostamia instituutioita paljon vahvempi pyrkimys itsekriittisyyteen ja itsekorjaavuuteen. Tiede kompensoi yksittäisten tutkijoiden sokeita pisteitä joukkoistamalla niiden paikantamisen ja käsittelyn koko tiedeyhteisölle. Tiede ei ole vapaa ajatusvinoumista, mutta siinä on sisäänrakennetusti aito pyrkimys niiden paikantamiseen ja käsittelyyn. Jos tiede onkin jossain asiassa jämähtänyt paikoilleen, tämän on tieteen historian huomioiden perusteltua olettaa olevan tilapäistä. Tiede on pitkämielisyyttä edellyttävä ja opettava prosessi.
Tämä kaikki tehnee selväksi, miten paljon enemmän tarvitsisimme sellaista laadukasta ja helposti ymmärrettävää tiedeviestintää ja -kasvatusta, joka auttaisi ihmisiä ymmärtämään tieteellisten prosessien ja tiedeyhteisön toiminnan luonnetta. Tieteen kuva maailmasta on kroonisesti keskeneräinen, ja näin asian kuuluukin olla. Tiede ei ole mitenkään erityisen ahdasmielistä, mutta sen avomielisyydellä on rajansa, ja hyvä niin – rajaukset ovat minkä tahansa rakentavan toiminnan keskeinen edellytys.
/ / /
Kirjoittaja on podcastaaja, muusikko ja kirjoittaja, jonka intohimona on osallistua kuuntelua ja ymmärrystä lisäävien siltojen rakentamiseen. Lisätietoa tekemisistäni täältä.
”Edellä kuvattu ei kuitenkaan ole erityisesti tiedeyhteisön ongelma, vaan kaiken ihmistoiminnan ongelma. Tiedeyhteisöstä puhuttaessa se on siinä mielessä tavallista pienempi ongelma, että tieteen keskiössä on useimpia muita ihmisten muodostamia instituutioita paljon vahvempi pyrkimys itsekriittisyyteen ja itsekorjaavuuteen.”
jotkin tieteenalat ovat aika vahvasti ideologian värittämiä, kuten ympäristöön ja ilmastoon liittyvät ja välillä vaikuttaa aidosti siltä, ettei hyvällä tahdollakaan voida puhua tieteen pyrkimyksestä itsensä korjaavuuteen, vaan tuotetaankin tuloksia joista eniten maksetaan.
toki merkittävä osa vaikutelmasta muodostuu siitäkin, mitä ja miten mitäkin haaraa mediassa tuodaan julki ja miten sitä tuetaan,
yhtäkaikki yleisön kiinnostus ja suosio itsessäänkin on merkittävä tekijä ja muuttuja tieteen suuntauksissa ja itsensä korjaavuudessa.
vastaavissa olosuhteissa syntyneitä tieteen harhapolkuja tunnistetaan pitkin poikin historiaa.
Ilmoita asiaton viesti
Miten määrittelet ”tiedeyhteisön”? Hallinnollisesti?
Miksi se asia sua kiinnostaa?
Mielummin puhutaan, mitä TIEDE, esimerkiksi matematiikka sanoo jostakin asiasta kuin että mitä ”tiedeyhteisö”, vaikka matemaatikkoyhteisö sanoaa,koska -yhteisö on siinä aina pelkkää reoriikkaa: tieteen nimissä puhuvat aina yksittäiset tutkijat esimerkiksi toistaiseksi todistamattomista hypoteeseista. Tieteessä ei esimerkiksi äänestetä aisakysymyksitä, eikä pidetä yleiskokouksia, jotka päättäisivät niistä esimerkiksi junttaamalla.
”Tiedeyhteisö” ei sisälly ´tieteen´ määritelmään ilmiönä, vaan se yhteisö määräytyy tieteestä eikä toisin päin.
Pistän tähän ensimmäisen keskustelun Skepsiksen palstan historiassa, jossa esiintyy sana ”tiedeyhteisö”. Siinä on myös tuttuja nimiä”:
http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIn…
Ilmoita asiaton viesti
Tiedeyhteisön ongelma on yksinkertainen: se, että tiede ei ole tietoa, vaan bisnestä.
Jos tiede, kuten kristinusko, erotettaisiin rahasta ja politiikasta: niin tällöin homma toimisi.
Eihän tieteessä eli tiedossa, itsessään ole mitään pahaa. Mutta kun sitä toteutetaan rahan periaatteella, eikä vain tiedon vuoksi: tällöin homma menee metsään jo heti alussa.
Kun tiedettä ohjaavat rahavirrat, kuten valtionkirkkoa: niin siitä ei koidu mitään hyvää yhteiskuntaan.
Päinvastoin, tällaisille ihmisille ei missään nimessä pitäisi antaa poliittista ja uskonnollista valtaa.
Tiedekin on nimittäin uskonto. Se uskoo siihen, että ihminen voi tietää asioita havainnoimalla niitä ja tarkentamalla/korjaamalla havaintoja.
Tieto itsessään on objektiivista. Se on olemassa ilman, että sitä tarkastellaan. Aurinko paistaisi, vaikka emme siitä tietäisi ja asuisimme kaikki luolassa.
Auringosta voidaan kirjoittaa nykyään monenlaista fiiniä paperia, mutta silti emme tiedä siitä kaikkea. Mitä enemmän tiede tutkii asioita, sitä enemmän syntyy kysymyksiä.
Kokonaisuutta on tietotulvan aikana vaikea hallita ja yhtenäistää. Tarvittaisiin uudistus nimenomaan poikkitieteellisyyden nimissä.
Uuden ajan ongelmat, vaativat ennenkaikkea uudenlaista strategiaa. Vasta kun tulokulma on oikea, voidaan yksittäinen tutkimuskin tehdä niin, että se tuottaa hyviä tuloksia.
Sensijaan, että nykyinen tiede keskittyy pönkittämään nykyistä auktoriteettien asemaa ja yleistä ajattelutapaa asioista, sen tulisi muuttua maailman mukana ja antaa ihmisille se, mitä tarvitaankin.
Yhä useammat ihmiset ovat ymmärtäneet sen, että tieteen uskonto on aiheuttanut niin ilmastonmuutoksen kuin merien ekosysteemien kuolemisen: niin lisääntyvät syövät kuin lasten suolistosairaudet.
Raamatussa meille on kerrottu, että tieteen uskonto on lopun ajan yksi suurin synti.
Tätäkään asiaa, ei voida kiistää: raamatussa on ilmoitettu totuus.
Lopulta, tieteen uskonto on siis vain luonut lisää ongelmia ja uudenlaisia: isompia uhkia ihmiskunnalle.
Tieteessä itsessään ei olisi, edelleenkään mitään vikaa: onhan se maailman alkeisvoimia.
Kyse onkin vain siitä, että tiede on uskonto ja poliittinen asia: eikä se täten, toimi kuten pitäisi vaan on tekopyhä kuten valtionkirkko.
Kyse on myös meistä ihmisistä. Jos hyväksymme vääryyden elämäntavan, että saastutamme maan allamme tulevillekin sukupolville: eikö tätä kutsuta korruptioksi?
Moraalin korruptio on Suomessa kova, mutta siihen on helppo ratkaisu: totuus ja oikeus joka poistaa valheen niin ihmisten sydämistä kuin Suomen lakikirjoista.
Ilmoita asiaton viesti
”Tiedeyhteisön ongelma on yksinkertainen: se, että tiede ei ole tietoa, vaan bisnestä.
Jos tiede, kuten kristinusko, erotettaisiin rahasta ja politiikasta: niin tällöin homma toimisi.”
Aivan järisyttävän suuri osa maailman liiketoiminnasta perustuu perustutkimustyön varaan mitä on julkisilla rahoilla rahoitettu. Esimerkiksi ihan kaikki puolijohteista riippuvat jutut.
Homman juju on se, että perustutkimusta tarvitaan ja sitä ei oikein voi yksityisesti rahoittaa. Ei ole mitään takeita, että se tuottaisi mitään ja yksityinen raha ei siedä riskejä niin paljoa että tätä kannattaisi tehdä.
Julkinen rahoitus on siksi avain asemassa perustutkimuksessa kuin myös siihen, että valtiojohtoisesti päätetään focusoitua johonkin avainjuttuihin ja investoida tekemällä niistä kansallisia hankkeita. Puolijohteisiin hyvin liittyen, esimerkiksi amerikkalaisten avaruusohjelma oli tällainen.
”Tiedekin on nimittäin uskonto. Se uskoo siihen, että ihminen voi tietää asioita havainnoimalla niitä ja tarkentamalla/korjaamalla havaintoja.”
Väärin meni ja rankasti. Tieteen erottaa uskonnoista se, että tiede perustuu tosiasioihin. Tosiasioita saadaan deduktiivisella päättelyllä johtamalla tosiasioista kuin myös myös induktiivisella päättelyllä, päättelemällä havainnoista. Ne ovat tosiasioita joiden varaan voi perustaa lisää tietoa.
Keskeinen asia millä erotetaan tosiasiat uskomuksista on falsifioitavuus. Kaikki asiat tulee voida todistaa oikeaksi, tai vääräksi. Jos näin ei ole niin se on sitten joku uskonvarainen asia eikä perustu tosiasioihin.
Tieteellinen menetelmä myös ilmiselvästi toimii todistettavasti. Siihen tarvitaan tiedettä, että saadaan satelliitti kiertoradalle ja GPS toimimaan kännykässä. Rukoilemalla se ei onnistu. Tiede siis toimii, uskomukset ei toimi.
”Kokonaisuutta on tietotulvan aikana vaikea hallita ja yhtenäistää. Tarvittaisiin uudistus nimenomaan poikkitieteellisyyden nimissä.”
Tuota varten on ”tieteellinen teoria”, eli laaditaan havaintojen perusteella malli, yleistys, joka täsmää havaintoihin ja jonka pohjalta voidaan tehdä ennustuksia. Tuo on myös osa induktiivista päättelyä. Se on tosiasia jos havainnoin voidaan näin päätellä ja todistettavissa myös vääräksi jos havainnot osoittaa että ei pidä paikkaansa.
Hyvänä esimerkkinä on vaikka moneen kertaan todistettu evoluutioteoria joka selittää eliöstön monimuotoisuuden. Sitä on haastettu ja tehty havaintoja mutta lopputulos on se, että käsitys maailmanhistoriasta on tarkentunut. Se on siis tosiasia ja edelleenkin kaikilla on täysi vapaus todistaa se vääräksi, esittää todisteet vaihtoehtoiselle mallille mikä täsmää uusien havaintojen ja edellisten kanssa, laatia teoria joka selittää eliöstön monimuotoisuutta ja jonka perusteella voidaan ennustaa.
”Sensijaan, että nykyinen tiede keskittyy pönkittämään nykyistä auktoriteettien asemaa ja yleistä ajattelutapaa asioista, sen tulisi muuttua maailman mukana ja antaa ihmisille se, mitä tarvitaankin.”
Mitä auktoriteetteja?
”Tätäkään asiaa, ei voida kiistää: raamatussa on ilmoitettu totuus.”
Todista. Kerro mikä ”totuus”, kerro miten todistetaan oikeaksi? Miten todistetaan vääräksi?
Jos nämä ei onnistu niin sitten se on uskomus eikä tosiasia.
Ilmoita asiaton viesti