Tiedeyhteisö ei ole mitenkään erityisen ahdasmielinen

Ihmisten, jotka ovat viehättyneet jostain sellaisesta ideasta tai käytännöstä, joka ei ole saanut kannatusta tieteen valtavirrassa, kuulee usein valittelevan tiedeyhteisön ahdasmielisyyttä. "Jos tiede ei olisi niin kapeakatseista, tämän menetelmän ja tuon teorian arvo olisi jo tunnustettu", he sanovat, epäilemättä sanomaansa uskoen. Monet tällaisia kommentteja esittävistä saattaisivat arvostaa mahdollisuutta perehtyä tarkemmin niihin prosesseihin, joilla tiedeyhteisö, tai miksei myös kuka tahansa yksittäinen ihminen, luopuu jostakin aiemmasta käsityksestään ja päivittää sen uudella. 

Yhteisön, sen kummemmin kuin yksilönkään, on hyvin vaikea tietoisesti päättää tulla vakuuttuneeksi mistään tietystä ajatuksesta. Vakuuttuminen ei tapahdu käskemällä: Pikemminkin se tapaa olla spontaani, automaattinen tapahtumasarja, jonka psykologisia mekanismeja emme vielä kovinkaan hyvin ymmärrä. Omien ajatustensa kyseenalaistamista harjoittavilla se on yleensä hyvin hidas, asteittainen prosessi; siten myös tiedeyhteisö vakuuttuu asioista hitaasti, perinpohjaisen pureskelun ja haastamisen kautta.

Tiedeyhteisöä ei niinkään kiinnosta hyvän kuuloisen mallin tarjoava teoria kuin sellainen teoria, joka on kestänyt mahdollisimman monipuolista haastamista. Tiedeyhteisön vakuuttaminen vaatii sitä, että tarpeeksi moni tutkija katsoo uuden teorian tarjoavan mallin, joka sopii aiempia teorioita paremmin yhteen olemassaolevan datan kanssa, on selitysvoimaltaan kattavampi, ja on kestänyt niin paljon rusikointia, että vanhat teoriat alkavat näyttäytyä sen rinnalla heppoisina.

Maailma on täynnä toinen toistaan villimpiä spekulaatioita, hypoteeseja ja teorioita; koettelun myötä käy ilmeiseksi, ettei suurin osa ehdotetuista malleista kestä lähempää tarkastelua. Jos tiedeyhteisö olisi merkittävästi nykyistä avomielisempi, se tarkoittaisi, että se omaksuisi merkittävästi nykyistä helpommin köykäisellä pohjalla lepääviä ideoita – myös sellaisia, joille suurempaa avomielisyyttä peräänkuuluttavat eivät alkuunkaan lämpeäisi. 

Mullistavien oivallusten ylitarjonta

Ei ole harvinaista kohdata ihmisiä, jotka uskovat päätyneensä sellaisten uusien oivallusten äärelle, jotka kumoaisivat tieteen vallitsevia käsityksiä jos tieteen piirissä vain kuunneltaisiin heitä. Pieni promillen murto-osa näin ajattelevista toki päätyykin uudistamaan jonkin tieteen osa-alueen kartastoja, mutta useimmissa tapauksissa näin ei tapahdu. Monilla on mielikuva, jonka mukaan tiedeyhteisö pyrkii estämään kiistanalaisten aihepiirien käsittelyä, mutta todellisuudessa suuri osa uusia, vallankumouksellisia totuuksia julistavista ihmisistä ei yksinkertaisesti ole pohtinut väitteitään sellaisella hartaalla kriittisyydellä, jonka hedelmät välittyisivät heidän luonnostelemistaan malleista tai tavastaan tuoda niitä esiin, ja herättäisivät halun kuunnella. (Todettakoon myös, että keskimääräinen internet-keskustelussa vaikuttava tiedediggari ole tutkija, eikä keskimääräisestä keskustelusta keskimääräisen tiedediggarin kanssa siten saa muodostettua kovinkaan hyvää kuvaa tiedeyhteisöstä.)

Ihmismielellä on uskomaton taito uskotella itsellensä asioita. Kulttikirjailija, futuristi ja yleisagnostikko Robert Anton Wilsonia mukaillen, "minkä uskoja uskoo, sen todistaja todistaa": Mitä tahansa päädymmekin pitämään uskomisen arvoisena, löydämme sille todennäköisesti perusteet, joilla kykenemme ainakin tilapäisesti vakuuttamaan itsemme. Tämä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta suhteessa siihen, mitä tekstin alussa kirjoitin vakuuttuneisuudesta. Ristiriita kuitenkin hälvenee kiinnittämällä huomiota siihen, ettei meillä näytä olevan juurikaan kontrollia siitä, minkälaisia asioita päädymme pitämään uskomisen arvoisena. Kun kuitenkin päädymme uskomaan jotain, olemme erittäin kyvykkäitä sulkemaan näköpiiristämme sellaiset näkökulmat, jotka voisivat johtaa omaksumiemme uskomusten kyseenalaistamiseen. 

Jos tieteellisessä mielessä varteenotettavaksi uskomaansa mallia ei ole vaivautunut koettelemaan, tai pyrkinyt arvioimaan sen ansioita vallitsevien mallien näkökulmista, on ymmärrettävää, etteivät tieteen parissa työtään tekevät halua käyttää rajallista aikaansa kyseisen mallin – tai kaikkien muiden samalla avomielisyysvetoomuksella tarjottujen mallien – ruotimiseen. Tämä ei ole sen ahdasmielisempää kuin se, etteivät useimmat ihmiset tule käyttämään aikaa useimpien satunnaisten ihmisten julistamien totuuksien perustan tutkimiseen: erilaisia villejä väitteitä on yksinkertaisesti niin paljon, että on ajankäytöllisestikin vain taloudellista edellyttää todella hyviä perusteita sille, miksi juuri tiettyyn väitteeseen kannattaisi sijoittaa huomiotaan.

Jos tiede on ihmiselle vieras kieli ja kulttuuri, ei ole ihme, jos kommunikaatioyhteyttä ei synny. Kun ihmisiltä kysyy kuvausta siitä prosessista, jolla he ovat koetelleet ja kyseenalaistaneet oivalluksiaan, käy usein ilmeiseksi, ettei tällaisen prosessin tarpeellisuus ole edes käynyt heidän mielessään. Tämä on ymmärrettävää, sillä suuri osa ihmisistä ei ole saanut kummempaa tieteellistä koulutusta. Merkittävä osa tieteen periaatteista ja käytännöistä on monille meistä hämärän peitossa. Kuva tieteen kapeakatseisuudesta saattaakin siten kertoa enemmän kuvan muodostajasta kuin kuvan kohteesta.

Kuvan rajallisuus ja keskeneräisyys kuuluvat asiaan

Jokaisella kulttuurilla ja ajalla on maailmankuvansa, ja siten väistämättä myös omat dogmansa ja sokeat pisteensä. Jokainen maailmankuva kytkeytyy jo määritelmällisesti tiettyyn näkökulmaan, ja jokainen näkökulma on rajaus. Tämä pätee tietenkin myös tieteeseen: Tiedeyhteisö muodostuu yksilöistä, joista kullakin on oma subjektiivisten kokemustensa värittämä – ja myös esimerkiksi taloudellisten realiteettiensa ohjaama – suhteensa siihen maailmankuvaan, jonka kautta he maailmaa jäsentävät. Jokaisessa maailmankuvassa, siis myös reduktionistisissa ja sekulaareissa, on pyhät totuutensa ja sisältä käsin hyvin vaivalloisesti kyseenalaistettavat tabunsa. Näiden syiden vuoksi on vaikea nähdä, miten tiedeyhteisökään, tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuna ilmiönä, edes teoriassa voisi kyetä käsittelemään kaikkia asioita täydellisen neutraalisti ja tasa-arvoisesti.

Edellä kuvattu ei kuitenkaan ole erityisesti tiedeyhteisön ongelma, vaan kaiken ihmistoiminnan ongelma. Tiedeyhteisöstä puhuttaessa se on kuitenkin siinä mielessä tavallista pienempi ongelma, että tieteen keskiössä on useimpia muita ihmisten muodostamia instituutioita paljon vahvempi pyrkimys itsekriittisyyteen ja itsekorjaavuuteen. Tiede kompensoi yksittäisten tutkijoiden sokeita pisteitä joukkoistamalla niiden paikantamisen ja käsittelyn koko tiedeyhteisölle. Tiede ei ole vapaa ajatusvinoumista, mutta siinä on sisäänrakennetusti aito pyrkimys niiden paikantamiseen ja käsittelyyn. Jos tiede onkin jossain asiassa jämähtänyt paikoilleen, tämän on tieteen historian huomioiden perusteltua olettaa olevan tilapäistä. Tiede on pitkämielisyyttä edellyttävä ja opettava prosessi.

Tämä kaikki tehnee selväksi, miten paljon enemmän tarvitsisimme sellaista laadukasta ja helposti ymmärrettävää tiedeviestintää ja -kasvatusta, joka auttaisi ihmisiä ymmärtämään tieteellisten prosessien ja tiedeyhteisön toiminnan luonnetta. Tieteen kuva maailmasta on kroonisesti keskeneräinen, ja näin asian kuuluukin olla. Tiede ei ole mitenkään erityisen ahdasmielistä, mutta sen avomielisyydellä on rajansa, ja hyvä niin – rajaukset ovat minkä tahansa rakentavan toiminnan keskeinen edellytys.

/ / / 

Kirjoittaja on podcastaaja, muusikko ja kirjoittaja, jonka intohimona on osallistua kuuntelua ja ymmärrystä lisäävien siltojen rakentamiseen. Lisätietoa tekemisistäni täältä.

Vistbacka

Yleisutelias sekatyöläinen joka podcastaa, kirjoittaa, musisoi ja toimii useissa vapaaehtoisjärjestöissä. Prioriteettilistallani on korkealla osallistuminen kestävämmän, merkityksellisemmän ja yhteydellisemmän yhteiskunnan rakentamiseen. Jos haluat tukea työtäni, tutkailehan Patreon-kanavaani: https://patreon.com/vistbacka

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu